Joskus on ihan paikallaan vetää kunnon kännit. Joku varmaan ajattelee, että niin niin, siellä Suomi-ihminen vaan bilettää. Ei biletä. Eilinen oli raskas päivä. Taas avattiin hieman lisää suomi-ihmisen silmiä realismille. Ystävältä murtui jalka muutamia päiviä sitten ja sitä piti mennä näyttämään toiseen sairaalaan. Oli kipsattu niin huolella päin hongikkoa. Ja muutenkin. Joka tapauksessa, eilinen päivä vietettiin valtavan kokoisessa Muhimbilin sairaalassa, heidän ensi-avussa. Meidän osalta kaikki meni ihan hyvin, mutta se systeemi on vähintäänkin kauhea. Jos sairaalaian tulevalla henkilöllä ei ole pennin pyörylääkään rahaa, ei saa minkäänlaista hoitoa. Vaikka on julkinen sairaala. Jenkkilässä taitaa olla hieman sama systeemi, tai ainakin oli. En tiedä. Mutta takaisin Muhimbiliin ja Tansaniaan. Jos potilaalla ei ole omaisia tai ystäviä, ei häntä silloinkaan välttämättä oteta osastolle. "Kuka sille tuo ruokaa ja vettä?" Jos osastolla ei ole vuodepaikkaa, mutta tarvitset leikkausta tai kiireellistä hoitoa, ei voi mitään. Hoitajien tehtäviin ei kuulu järjestää asiaa, vaan lääkärin. Sisäänkäyntien edustoilla istuskelee vartioita puhumassa paskaa keskenään, ohjailemassa ihmisiä milloin mihinkin, jos edes laskevat sisälle. Meitäkään ei päästäneet emergencyyn, vaan juoksuttivat väärään paikkaan. Työjako ja velvollisuudet on jotenkin ylösalaisin. Mutta ensiavussa oli hyvä fiilis. Ja melko tehokaskin. Tai ehkä oli, koska paikalla olin minä, valkoinen nainen. En tiedä sitäkään. Joka ikinen asia, hoitotoimenpide maksaa shillinkejä X-määrän. Ja potilas maksaa, tai sairasvakuutus, jos sellainen sattuu olemaan. Niillä joilla on, menevät useimmiten yksityisiin sairaaloihin. Ei ole verotuloilla kustannettavaa sairausvakuutuskorttia kuten meillä. 

Olimme palaamassa Lushotosta Dar es Salaamiin, kun saimme tiedon ja ''hätäkutsun'', että on sattunut onnettomuus. Shokkiloppu ihanalle road tripille. Onneksi tilanne ei kuitenkaan ollut niin paha kuin ensin luulimme. Ystävämme saa pitää jalkansa ja on hyvässä hoidossa, hyvällä mielellä ja vaimonsa tuli eilen Euroopasta pitämään huolta ukkokullastaan.

ARUSHA JA LUSHOTO

Olen ollut Arushassa viimeksi kolme vuotta sitten. Tony ei koskaan aikaisemmin. Viihdyttiin yhdeksän päivää ja oltaisi viihdytty pitempäänkin, mutta joskus on palattava kotiinkin. Aika hurahti siellä kuin siivillä. Opetin siellä kangaspuiden käyttöä yhdelle ihanalle Maasai naiselle ja vietettiin heidän luonaan leppoisaa puuhastelu lomaa. Käytiin Tonyn kanssa Merun rinteillä ihailemassa upeaa sademetsää ja panikoimasa maasai marketissa, oltiin Sepon ja Sarahin kanssa joulumarkkinoilla ja harhailtiin Arushan kaduilla. Tai siis minä harhailin, Tonyn suuntavaisto on aikalailla pettämätön. 

Arushasta jatkettiin matkaa Lushotoon, Usambaran vuoristoon. Se oli meille molemmille ensivisiitti, vaikka tunnemmekin sieltä ihmisiä. Vuoriston kauneus oli lumoava, vaikkemme pahemmin patikoineetkaan. Emme, koska Usambara kirjaimellisesti potkaisi minut pois vuorenrinteeltä. Pari päivää linkutin polven kanssa guesthousen ja ystävämme Coffee cornerin väliä, jossa tapasimme eerään ruotsalaisen naisen, jonka kanssa meillä olikin yllättäen yhteinen hyvä ystävä. Annelie ja hänen miesystävänsä loivat meille hyvin miellyttävån loppuloman Lushotossa. Paljon naurua ja rentoa hengailua heidän talollaan. Emme ollet kuitenkaan Lushotossa lopulta kuin viisi päivää, mutta voi että nautimme raikkaasta ilmasta ja viileydestä. Darissa kuumakausi oli jo alkanut poissa ollessamme ja se löi päälle jo matkalla takaisin. Ubungossa, missä on kaukoliikenteen linja-autoasema, lämpötila oli.reilusti yli kolmenkymmenen. Hiki virtasi, mutta kiitos uuden ja hienon lähiliikennelinjan, ei tarvinnut hikoilla daladalassa, vaan pääsimme linjaa pitkin suoraan Kigambonin lautalle ja sieltä bajajilla tai tuk tukilla kotiin reppuinemme ja rinkkoinemme.

Matkan koko hinta ilman majoitusta kahdelta henkilöltä oli 68 0000  Arushaan, 36 000 Lushotoon ja 30 000 takaisin Dariin. Eli 134 000 Tsh, mikä on noin 67 €. Kilometrejä kertyi 1300, vähän ylikin ehkä.

TÖITÄ

Ennen reissua olin Bagamoyossa tavoitteena tehdä batiikkia, mutta tein kaikkea muuta. tekstiilitöitä kuitenkin. Opin käyttämään polkuompelukonetta, tein ja suunnittelin uusia tuotteita yli jääneistä kangaspaloista ja opetin niiden valmistuksen ompelimon tytöille. Batiikkia piti tehdä aina ''huomenna''... Siinä meni kolme viikkoa eikä tehty. Tosin ei se mitenkään yllätyksenä tullut ja opinpahan muita juttuja. Ja oli kiva tehdä töitä naisten kanssa. Edelleen saa hämmästellä ihmisten monilahjakkuutta ja luovuutta. Sekä kuinka rennosti tehdään asioita tyyliin: ei se nyt ole niin justiinsa -ja saadaan aikaiseksi kauniita lopputuloksia. 

Ensi viikolla menen Gezauloleen työskentelemään Erikin kanssa. Tehdään kierrätysmuovista sitä sun tätä. Kokeilin itseasiassa Bagassa kuinka tehdä muovipussista helmiä ja onnistuin. Vielä pitää hieman jalostaa tekniikkaa eli treenata lisää, mutta toimii! 

Arushassa puuhailin reilun viikon kangaspuiden parissa ja oli hienoa hienoahuomata osaavansa edes jotain. Tai siis oppineensa koulussa. Tosin hieman piti viestitellä osaavampien tuttujen kanssa, mutta anyway. Suurimmat probleemat ratkaisin ihan itse. 

Tavoitteet on saavutettu ja enemmänkin. Kaupalle on tehty monta uutta tuotetta ja työtavat on myös Tonylla jo hallussa. 

Päivät alkaa käydä vähiin, kolmen viikon päästä takaisin Suomeen. Viisi kuukautta meni nopeasti. Liian nopeasti.

 

Amani na upendo,

Amina