kes%C3%A4%202014-normal.jpg

Kaipaus Tansaniaan ei helpottanut talven, kevään eikä kesänkään myötä. Muutamia ystäviä edellisreissulta tapasin keväällä ja kesällä, iloisissa ja surullisissa merkeissä. Ja saanut paljon uusia ihmisiä elämääni, niin suomalaisia kuin tansanialaisiakin. Nyt olen lähdössä kahdeksi kuukaudeksi takaisin. Lähtö on jo ihan pian, 13.9.2014. Tälle reissulle lähtee mukaan 18 vuotias tyttäreni Sara, työssäoppimaan. Niin kuin minäkin viime vuonna.

Tunteita on jos jonkinlaisia. Meillä molemmilla. Molempia jännittää, molemmat odottaa... 

On ihan erilaista lähteä nyt, kun siellä on ollut aikaisemminkin. Tietää mihin on menossa ja sen luulisi olevan helpompaa, mutta ei se vaan niin ole. Vuosi sitten heinäkuussa ei tiennyt yhtään mihin on taas itsensä tunkemassa.. Mitä jos ei olekaan enää tervetullut? Jos ne ihmiset, jotka olivat silloin ystäviä eivät sitä olekaan enää? Että jotta koska kun jos vaikka saisin/saisimme vielä edellisvuotta upeamman matkan... Saraa jännittää lento, hirvittää maa josta olen kertonut paljon hyviä ja huonoja kokemuksia, mutta hänelläkin on jo siellä muutama ihan oikeasti tuttu ja sellaisia kontakteja, joiden kanssa on vaihtanut sanoja Naamaraamatussa, jotka odottavat että pääsevät häntä opettamaan, ohjaamaan ja tutustumaan.

Ihmisluonto on vaan säikky. Eiköhän se ole elinehtokin. 

Jäämme ensin viikoksi Dar es Salaamin Kigamboniin ja sieltä sitten Bagamoyoon. Se mitä muuta tai minne muualle, on vielä kysymysmerkki. Turha suunnitella liian tarkasti ja Sara päättäköön mitä, missä ja millä tavalla haluaa asioiden tapahtuvan. Bagamoyossa on Art Festival syyskuun viimeisellä viikolla, että se viikko menee siellä ja on aivan loistava aloitus työssäoppimiselle. Hyvä paikka tavata ihmisiä, luoda kontakteja ja nähdä tansanialaista taidetta, kulttuuria (perinteistä sekä modernia) sekä aistia afrikkalaista elämän asennetta.

Ystäväni tuleva aviomies Chanz ja kaverini Tony tulevat hakemaan meidät sunnuntaiaamuna 14.9. Julius Nyereren lentokentältä. Luojan kiitos! Kun tietää, että lentoaseman ulkopuolella kun on odottamassa suunnaton määrä kyytiläisiä kalastavia taksikuskeja/"sisäänheittäjiä", on suorastaan helpotus tietää, että sinulla on noutajat omasta takaa. En tiedä millä kyydillä menemme Kigambonin lautalle, mutta jos minusta riippuu, niin perille päästyämme kamat kämpille ja kohti beachiä upottamaan rastavarpaat valkoiseen hiekkaan ja Intian Valtamereen! 

Saran on hyvä nähdä ensin Darin kaaos, meteli ja vilinä. Sen jälkeen osaa nauttia Bagamoyon verkkaisesta ja hiljaisesta elämästä. Bagamoyo on eläväinen kaupunki, tosin vaikea ajatella kaupungiksi... Voi että kaipaan sinne takaisin! Toivon että Sara saisi sieltä saman mitä minä sain ja vielä enemmänkin.

ENTÄ JOS...

... kaikki on todellakin muuttunut tässä vajaan vuoden aikana? Pohdin asiaa ystävälleni, joka oli viime vuonna kanssani Darissa kaksi viikkoa. Sanoin hänelle, että pelottaa lähteä kun on mitä odottaa. Ystäväni asetteli taas kerran jalkani tukevasti maanpinnalle sanomalla että "totta kai on muuttunut. Et sinäkään ole sama kuin vuosi sitten, et sen enempää ulkoisesti kuin sisäisestikään." Totta, en ole samanlainen. Tai olen ihan sama kuin ennenkin, mutta tasapainoisempi, vahvempi, avoimempi ja tiedän mitä elämältäni haluan. Laihduin todella paljon keväällä, erosin lähes 20 vuoden parisuhteesta, valmistuin artesaaniksi, pitänyt yhdessä ystäväni Pirjo Pauluksen kanssa yhteisen oman näyttelyn... (Oli aika korkea kynnys laittaa töitään näytteille. Näyttelyssä oli esillä myös tansanialaisten ystävieni töitä, mikä nosti kynnystä vielä korkeammalle. Mutta hyvin meni ja palaute oli kannustava!) 

Tämä matka tulee avaamaan tulevaisuuttani. Sanoin lopetellessani edellistä kirjoitusta, että matka ei ole vielä päättynyt. Olin oikeassa. Se on vasta alkamassa. Tällä matkalla ei ole fyysistä päämäärää, se on lopun elämäni mittainen ja siihen liittyy kysymys "Entä jos en palaisikaan...?" Palaan kyllä tältä reissulta, niin kuin viimeksikin palasin, mutta entä seuraavalla kerralla... Jos jäisinkin sinne? Iso osa minua on jo siellä enkä osaa edelleenkään selittää miksi niin kävi.

http://www.youtube.com/watch?v=-FjG1LngbnA

Biisissä lauletaan "Are you ready to lose your heart?". 

Tansaniaan oli helppo rakastua, vaikka elämä siellä ei olekaan samalla tavalla helppoa kuin meillä täällä. Olisiko mahdollista elää siellä? Ja miten? Tällä iällä olisi kai ajateltava jo vanhuuttakin ja siihen liittyviä pikku juttuja... Taide ei välttämättä elätä, mutta entä opetustyö? Organisaatiot? Matkailuala? Moni asia pohdituttaa, mutta antaa syksyn näyttää mihin kuulun, sinne vai tänne... Ovet ja ikkunat ovat auki kaikille vaihtoehdoille ja laskuvarjo on kauniisti pakattuna. Katsotaan, mitä seuraavina kuukausina avautuu vai avautuuko mitään. Varmaa on kuitenkin että olen valmiina jatkamaan vapaapudotusta! 

...KYSE ONKIN ASENTEESTA

Tapasin heinäkuussa Tampereen Fest Afrika-tapahtumassa suomalais-mosambikilaispariskunnan. Olivat tavanneet kahdeksan vuotta sitten Mosambikissa ja toisilla treffeillään päättäneet mennä naimisiin. Onnellinen pariskunta. Kertoivat että kaikki riippuu siitä pysyykö päätöksessään tehdä suhteen eteen kaikki mahdollinen. Ja ovat pysyneet, jo kahdeksan vuotta. Antaneet toisilleen tilaa sekä aikaa oppia, sopeutua ja ymmärtää toistensa kulttuureja tukemalla, opettamalla, sulkemalla korvat luovuttamisen halulta. Aikamoinen rakkaustarina. Teki suuren vaikutuksen. Luottamus ja positiivinen asenne yhdistettynä terveeseen maalaisjärkeen on toimiva paketti! Ja rakkauteen... Oi, romantikko minussa heräilee henkiin, skeptikko puolestaan... No, sitä ei nyt kuunnella.

Siitähän kaikki on kiinni, omista asenteista ja halusta. Muistan kuinka olin valmis luovuttamaan ensimmäisen kuukauden jälkeen ja palaamaan häntä koipien välissä takaisin Suomeen. Olihan siinä toki tapahtunut kaikenlaista, ikäviäkin asioita. Mutta täytyi kadottaa itsensä ja lähes luovuttaa löytääkseen takaisin ja syyn jäädä. Olen onnellinen etten antanut periksi! Löysin itseni... ja paljon muuta kaunista.

Sama voi olla edessä nytkin, mutta tiedän kuinka kohdata epävarmuus, kulttuuri ja uupumus. Pole pole, slowly slowly... Asioille on annettava aikaa. Tyttärelleni se on yhtä haastavaa kuin minullekin... Ja koska hän on -kaikella rakkaudella- neuroottinen syömistensä suhteen, voi haaste olla aika kova...Mutta ei maalailla piruja seinille!

Niin tosiaan, onhan siellä asioita jotka ovat erilailla kuin ennen. Art market on kai nykyään osuuskuntapohjainen, Art Studiolla on vaihtunut siellä työskentelevät taiteilijat, Ritalle ja rasta Mambolle on syntynyt keväällä vauva, samoin Jhikolle. Zakaria pätevöityy pian joogaopettajaksi, Micu ja Chanz menevät kohta naimisiin (menemme siis häihinkin), Seppo on hommannut uuden paikan itselleen Arushassa, Bagamoyoon rakenteilla ollut uusi tie on valmis... Eli joo joo, lopetan itseni pelottelun ja panikoinnin ja keskityn olemaan ihana entistä parempi itseni ja onnellinen alla upean, elävän ja alati muuttuvan universumin!

Voi elämä! Rastavarpaat pääsee kotiin!

Baadaye marafiki.

Amani na upendo, peace and love

Minna (Amina) 

PS. Jhikoman on antanut luvan musiikkivideon käyttöön, eli en ole syyllistynyt laittomuuksiin.